Nyt tuli stoppi tämän mamman touhuihin. Neuvolalääkäri sanoi, että töihin ei nyt mitään asiaa.
Outo olo, kun on kuitenkin tallainen työnarkkari ollut vuosia. Ei vaan meinaa antaa pää periksi. Nyt on sille kyllä oikea aika ja tiedän tämän olevan oikea ratkaisu. Tämä tuntuu vaan niin oudolta. Olen minä tätä vähän itkenytkin, osin luopumisen tuskasta ja osin ihan helvetin isosta helpotuksesta. Minä olin kuvitellut, että jaksaisin ainakin marraskuuhun. Mutta minä olin myös kuvitellut, että tämä raskaus ei vetäisi minua tallaiseen jamaan.
Vauva potkii nyt koko ajan kohdunsuulle, mikä lisää supistusherkkyyttä rasituksen lisäksi.
Puhelin alkoi temppuilemaan tänään. Laskut kaikki maksettu ja muuta, ei vaan toiminut. Soitto DNA:lle lopulta ratkaisi ja sitten se vaan alkoi toimia. Vähän jäi nyt epäselväksi, että mikäs tässä nyt oli. Mutta oli mikä oli, niin se nyt oli ja tuli ja meni.
Olin illalla kirkkokokouksessa, minkä kuvittelin olevan viimeinen. Mutta ystävät vähemmän rakkaat olivat sitten vaatineet järjestettäväksi ihan ylimärääisen kokouksen aivan käsittämättömistä syistä. Onneksi jään pian pois, onneksi. Nyt on tämä neljä vuotta katsottu läpi ja en tarvitse tälle enää uusintakierrosta tai jatkoaikaa.
Tänään olen ollut itkuinen.
Huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti