Ei hajuakaan.
En varmasti olisi voinu tietää, että tässä näin joskus käy. Etkä olis sinäkään, eikä varmasti kukaan muukan. Päätin, että parhaiten tätä kaikkea kuvailee laulun pätkä. Tämä laulu on meidän molempien rakastamalta Samuli Putrolta:
-Tiedäthän, että pysyn tässä vierelläsi maailman tappiin asti.
Vaikka tää nuoruutemme kesii väistämättä ja vaipuu vanhuuteen.
Muistathan, että meidät tehtiin toisillemme mittatilaustyönä.
Mitäpä jos se työ on tehty hartaasti ja yksinoikeudella.-
Minä uskon, että kaikki asiat meidän elämässä on johtaneet tähän. Kaikki onnistumiset, epäonnistumiset, ilot ja surut ja kivut. Ihan kaikki ne asit on rakentanu pikku hiljaa tätä meidän tarinaa, piilossa ja huomaamattomasti.
Sitten elämä yllättää, joskus tällä tavalla positiivisesti. Ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu.
Vuosia sitten sinä olit minulle semmoinen omituinen, hiljainen ja karvainen kioskinsetä.
Siitä vuosia eteenpäin, sinä olitkin minulle jo semmoinen omituinen, mutta vähän jo puheliaampi työkaveri.
Siitä eteenpäin mennessä, sinä olitkin jo pian minun paras ystäväni.
Ja nyt taas vuosien päästä, sinä olet minun vähän omituinen aviomies, jolta en aina saa suunvuoroa.
Niin se elämä yllättää. Sitä vain yhtä äkkiä tajuaa olevansa niin onnekas, että ansaitsee mennä naimisiin parhaan ystävänsä kanssa. Tähän ollaan kasvettu, me kaksi tunnevammaista.
Vaikka elämässä ei voi olla varmuutta siitä, mitä tapahtuu, niin yhdestä asiasta voin olla varma. Oikeastaan kahdesta.
Minä uskon, että meidät oikeasti tehtiin toisillemme mittatilaustyönä. Vaikka ollaankin molemmat tallaisia maanantaikappaleita, niin meidän ollaan tarkoitettu olla juuri tässä.
Toinen asia, mistä minä ja mistä sinä voit olla aina varma;
Minä rakastan sinua."
Tämän puheen pidin vuosi sitten Ilkalle.
Tänään olen ollut rakastunut.
Huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti