Aika ei ole koskaan kulkenut niin nopeasti, kuin viimeisen kahden kuukauden aikana. Pieni ja heiveröinen vauva on kasvanut päätään kovasti kannattelevaksi jänteväksi vauvaksi, joka katselee silmiin ja joskus vähän virnuilee.
Lennin silmät taitaa jäädä sinisiksi, vaikka näytti aluksi vaihtuvan ruskeaksi. Ei näytä enää kovin todennäköiseltä.
Ollaan tässä kahden kuukauden aikana opittu lukemaan tuon lapsen viestejä tosi hyvin ja meillä on nykyään elämässä jonkun näköistä rytmiä. Ihanaa, että on semmoinen meidän arjen kannalta järkevä yörytmi alkanut järjestyä.
Lenni on vihaisena ja surullisena ihan minun näköinen. Toisinaan hän on sitten ihan Ilkan näköinen. Tarkemmin kun katselee, niin ei Lenni ole sen enempää varmaan minun kuin Ilkankaan näköinen. Taitaa olla ihan itsensä näköinen.
Outoa, että synnytyksestä on jo kaksi kuukautta. Sitten samalla tuntuu siltä, että Lenni on ollut meillä aina. Muistan hyvin elämän ennen Lenniä, mutta silti se tuntuu kamalan kaukaiselta.
Jännää, miten silloin raskausaikana rakasti Lenniä jo niin paljon. Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen, miten paljon rakastan sitä nyt.
Tänään olen ollut onnellinen äiti.
Huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti