28.3

Puolen kymmentä vuotta ollaan minä ja Ilkka oltu tällä päivämäärällä yhdessä. En minä sitä edes viitsi tavallaan kummastella, että mitenkä sitä vielä yhdessä ollaan.
Silloin kun alettiin olemaan, ei minulla ollut ajatustakaan ettei enää joskus oltaisi. Ei tässä maailmassa mikään ole ollut niin varmaa, kuin tunne ja luottamus Ilkkaa kohtaan. Olen siitä joskus aikaisemminkin kirjoittanut, että on varmasti todella tyhmää, vaarallista ja ennenkaikkea naivia luottaa toiseen näin paljon. Meillä luottamusta ohjaa kuitenkin se tunne, että tässä ei ole mitään menetettävää. En edes pysty selittämään sitä, miksi minulla on niin kova luotto meihin. Toki teot sen näyttää, mutta silti jostakin kauempaa se tunne kantautuu.
Tunne on taas vahvistunut meidän uusien roolien myötä. Minä olen onnellinen siitä, että tehtiin toisistamme vanhempia.
Hirveän vaikea on kirjoittaa omista tunteistaan ja meidän parisuhteesta niin, että se ei kuulosta jotenkin kornilta ja kliseiseltä.
Meidän suhteen alkukin oli jotenkin ällöttävän kliseinen ja turhan romanttinen, kun tähtitaivaan alla maalaistiellä kävellessämme kerroimme toisillemme tunteistamme. Ihan ällöttää.
Meidän tarina on muutenkin ällöttävän romanttinen, kun ne jossain alla maan kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan.
Sitten mentiin vuoden seurustelun jälkeen kihloihin, siitä kahden vuoden päästä naimisiin ja siitä kahden vuoden päästä saatiin meidän esikoinen. Elämä ei tunnu normaalilta, mutta näköjään aikalailla klassisesti tämä suhde on edennyt.
Onpas nyt saivartelua.
Minä rakastan Ilkkaa kovasti.

Tänään olen ollut rakastunut.

Huomiseen.